Äiti näytti taannoin juttua lehdestä, jossa kerrottiin kummatin päiväkodista, ja avoimien ovien viikosta. Tuo päiväkoti on mulle muistoja täynnä. Muistan siitä enemmän, kuin eilisestä, jos nämä tiivistettäisiin samaan mittakaavaan. Tänään Juulian ja Natalian kanssa sitten päätettiin käydä siellä yli kymmenen vuoden jälkeen. Samat tädit tuli heti vastaan iloisesti, ja ei puhettakaan, että olisi tarvinnut esitellä itsensä. Paikalla oli vuosien takaiset ryhmäkuvat, kuvia ihmisistä ja esityksistä. Mulle tuli aivan hirvee ikävä tuota aikaa. Olin siellä päiväkodissa jossain transsissa ja muistoja tuli koko ajan mieleen, kuin ois elänyt sitä aikaa juuri silloin. Kun sitten pyöräiltiin pois tajusin, että huomenna en menekkään taas lapsena päiväkotiin. Kaikki ihmiset ovat kasveneet. En pääse taas huolettomaan aikaan, jota elin lapsena. Minun täytyisiä huomenna pestä pyykkiä, käydä työkkärissä, tuskastella raha-asioita, ja katsoa kuinka ympäröiviäni ihmisiä kalvaa ahdistus huomisesta, kuin myös minua. Oliko lapsena yhtä huoletonta, kuin se nyt tuntuu, vai vaihtuvatko vain mittakaavat. Pieni pää saattaa täyttyä ahdistuksesta, kun Villen isosisko ja -veli tulevatkin koulun jälkeen päiväkotiin eikä Ville leiki kanssani, tai jos pulkkamäessä kaadetaan jäälle. Nämä asiat unohtuvat nopeasti, eikä lapsi osaa käsitellä masennusta masennuksena. Hetken itku ja uuteen nousuun. Kuinka nämä ihanat mielet eivät edes harkitse heti itsensä tappamista, kun ongelma sattuu kohdalle. Olisi hienoa jos tarjottaisiin mahdollisuus aikuisten päiväkotiin, kun ei tiedä mitä tehdä. Kaikki huolet vaan helvettiin ja oravien perässä juoksemaan!

Oon tässä yrittäny keksiä viime päivinä mahdollisimman paljon tekemistä, ettei tarvis aina päihtyä. Ollut Juulialla ja Heikillä ja Natalialla, käynyt mummulla, herännyt ja liikkununt. Turhauttaa nuo vaihtoehdot mitä nään vaan ulkomaailmassa. Kaikki on jotenki liian normaalia ja valheellista. Ihmiset puhumassa ihmisistä, joita eivät tunne, kävelemässä paikkoihin joihin eivät halua mennä, sellaisessa ilmassa jossa eivät halua olla. Jos joku käyttäytyy kaavasta poiketen, on heti tuomion alla. Ihmisiä liikuttaa tietyt aikarutiinit, mutta ei kaikilla tarvi olla samat.

Tänne on joku aika kun on viimeksi tullut päivitettyä. Asunto on vaihtunut kerrostaloon, mutta silti mukava paikka. Perus valittajamummo naapurissa, mutta huumorilla ollaan siihen suhtauduttu. Kämppiksenä lähti asemakadulta mukaan aino, ja tietyistä piireistä tuttu Kira. Yks mun käyttäytymistä muuttanut seurustelusuhde tapahtui myös tuossa keväällä. Nyt se alkaa kai sitten kostautumaan. Saatan mennä epävarmaksi, jos joku ei oo niin avoin ku Heikki. Heikki opetti mulle olemaan melko aivoin fiiliksistä, kun mitään ei tarvinu pelätä, niin nyt oon sellanen avoin kirja, mutta mitäpä tuosta, ei ainakaan mun maailmaa kaada. Ei voi kukaan oikeestaan satuttaa millään jutuilla, koska paljastelen niitä ite minkä ehdin. Kaikki asiat vaan itestä ulos! Noh, ei tuo asia oo ehkä nuin mustavalkoinen, mutta kuitenki oon tosi avoin.

Kesällä löydettiin uusia tuttavuuksia, muutama sellanen poika, joilla oli vähä heikko asumistilanne, niin ne oli paljon täällä. Ja on semmonen aikasempikin, jolla ei ollu oo es asumistilanteessa mitään vikaa, mutta kiva ku se
on olemassa kuitenkin=) Niistäkin on tullu sellasia tosi hyviä ystäviä. Oon huomannu, että mun on ehkä helpompi puhua poikien kans. Tai sitten on vaan tavannu nää avoimet tapaukset. Mutta paljon ovat hekin antaneet, mun elämälle sisältöä, kun on saanu jakaa juttuja, ja tehä kaikenlaista. Oulussakin on ainakin yks hyvä korvaamaton ystävä vielä, kun puokkari tyhjeni (kiitos Matti!) Todella ihanaan Anskuun olen myös tutustunut, joka suureksi harmiksi muutti saman tien helsinkiin, mutta onneksi ei sentään kuollut. Kyllä sitä vielä näkee, ja yhtä ihana se on joka kerta. Hyviä muistoja ollaan rakennettu.

Loppukevennys:


Aino ja Minä<3